Muutoksia elämässä - > Muutoksia blogiin!

Kuten ehkä huomaatte, on blogini osoite vaihtunut.
Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, etten enää tunne eläväni ahdistuksen ehdoilla (vaikka aionkin myöhemmin vielä siitä kirjoittaakin) vaan tunnen taas olevani itse kontrollissa omasta elämästäni. Se tuntuu aika mahtavalta, btw!
Esimerkiksi tänään olin shoppailemassa itselleni uusia syysvaatteita Hämeenlinnan keskustassa, mikä on ihan uskomatonta edistystä, kun ottaa huomioon että tasan vuosi sitten en pystynyt olemaan eri hyllyvälikössä tukihenkilöni kanssa asioidessani ruokakaupassa. Samaan aikaan tuo käsittämätön pelko tuntuu kovin etäiseltä, mutta silti muistan täysin, miltä se tuntui.

Pelkäsin kamalasti koulun alkamista. Pelkäsin, että alkaisin taas oksennella, jäädä pois koulusta ahdistuksen takia ja ehkä jopa keskeyttäisin koko koulun ennen kuin se kunnolla alkaisikaan!
Ensimmäiset päivät olivat hyvin ratkaisevia ja minun onnekseni ne menivät parhaalla mahdollisella tavalla; uusi luokkani on yhtenäinen ja vaikka olemme kaikki todella erilaisia, on meillä kaikilla yo-tutkinto takana ja hieman enemmän elämänkokemusta, kuin juuri peruskoulusta ammattiopistoon tulleilla. Oli helpotus päästä omanikäisten pariin : )
Aluksi tuntui kyllä aika kamalalta olla joka päivä ihmisten keskellä, kun oli tottunut olemaan niin paljon omissa oloissaan. Ei ollut aikaa omille ajatuksille, eikä tilaa hengittää. Oli hymyiltävä koko ajan ja vastattava kysymyksiin ystävällisesti, vaikkei olisi huvittanutkaan. Samaan aikaan juuri tämä ihmisten keskellä oleminen oli myös todella ihanaa, sillä olen aina ollut melko sosiaalinen tyyppi, eikä vuosi eristyksessä ihmiskunnasta todellakaan tehnyt minulle hyvää. Tuntuu mahtavalta voida taas vuorovaikuttaa ikäistensä kanssa - ja tuntea kuuluvansa johonkin.

Kävin eilen psykiatrisella poliklinikalla tapaamisessa, jossa mietimme, miten hoitoani tulisi jatkaa. Kangasalla asuessanihan kävin säännöllisesti psykologilla ja nyt hoitosuunnitelmani on siirretty tänne Hämeenlinnaan. Olen käynyt siellä kerran aikaisemmin, keväällä, jolloin olin kuulemma sanonut mielialojeni vaihtelevan paljon äärimmäisen ahdistuneesta luonnottoman innostuneeksi. Psykiatrin kysyessä tämänhetkistä tilannettani tajusin itsekin kuinka hyvä se oli:
ei paniikkikohtauksia yli 3 kuukauteen,
ahdistusta muutaman kerran viikossa, mutta varsinaisia ahdistuskohtauksia ehkä kerran kahdessa viikossa.

Totesimme, että omat siipeni luultavasti kantavat nyt. Ehkä käyn juttelemassa ajatuksistani jossain kohdassa koulukuraattorin kanssa, ehkä tarvitsen yhä tukea ystävistäni, mutta psykologin ammattiapua en enää tarvitse! : ) Lääkemääränikin ovat kuulemma niin pienet, ettei niitä varsinaisesti tarvitse seurata.

Olen tosi, tosi onnellinen : > (...vaikkakin aivan kauhuissani lähestyvästä työharjoittelusta)

~ Cheikki ~