Paranemisella on hintansa

Enpä oo taas hetkeen kirjottanut tänne yhtään mitään, lähinnä siitä syystä, että asiat joita mulle tapahtuu ei tunnu mitenkään kuuluvan tänne blogiin - mutta toisaalta, munhan blogi tämä on joten enkös minä loppupeliessä päätä, että mikä tänne kuuluu.

On ihanaa voida paremmin. On ihanaa voida harkita uusia asioita, kuten festareita ja vierailuja uusilla luokkakavereilla pelkäämättä jo heti ajatusta. On myös ihanaa voida käydä yksin kaupassa, jopa kauppakeskuksessa (juupajuu, tänne Hämeenlinnaan on juuri avattu Goodman<3) ilman, että tuntuu koko ajan siltä että joku tarkkailee tai siltä, etten saisi olla siellä. Tuntuu ihanalta lähteä "yksille" baariin, jossa ei ole ennen ollut, ilman, että rintaa puristaa astua ovesta sisään uuteen huoneeseen "pahojen" ihmisten keskelle.

Mutta on tässä negatiivisempiakin muutoksia tullut: on aivan hirveän vaikeaa ottaa arkea niskasta kiinni. 
Olen ollut aina aika moinen vetelys, myöhästynyt aina aamubussista kouluun mentäessä ja tullut sovittuihin tapaamisiin kavereiden kanssa aina hieman sovittua myöhemmin. Olen keksinyt mitä mielikuvituksekkaimpia tekosyitä myöhästelyilleni illalla, kun olen tullut kotiin kirkkaasti kotiintuloajan jälkeen. 

"Meinasin ajaa skootterilla ojaan ja piti hetkeksi pysähtyä hengittelemään tiensivuun"

Mutta silloin minulla oli kuitenkin jonkinlainen rytmi päällä johtuen siitä, että minulta oltiin odotettu kutakuinkin samoja aikatauluja koko kouluaikani ajan. 
 Välivuoteni sekoitti tämän asian; minun ei tarvinnut olla missään milloinkaan mitenkään. Eikä haitannut myöhästyä, eikä haitannut vaikka olisin jättänyt kokonaan tulematta. 
"En pysty, ahdistaa" 
oli ikävä, mutta kaikkivoipa syy tehdä kaikki juuri niin kuin tein. Enkä nyt sano käyttäneeni sitä hyväkseni, niin nyt vain oli. harvoin mikään meni niin kuin olin aiemmin sopinut, koska lähes kaikki asiat alkoivat ahdistamaan, mikä taas vaikeutti, noh, asioita.
Ei ollut minun vikani, etten saanut syötyä mitään päiviin ja olin siksi heikossa kunnossa, eikä ollut minun vikani, etten saanut nukuttua öisin pelkotilojen takia.

Vuosi ilman minkäänlaisia aikatauluja tai velvollisuuksia...
Enää en kärsi hirveästä ahdistuksesta päivittäin ja paniikkikohtauksiakin tulee harvoin, joten nytpä onkin taas yhtäkkiä alettava kunnioittamaan yhteiskunnassamme vallitsevia "normeja" ihan samalla tavalla kuin muidenkin.
Pitää käydä koulussa,
pitää pitää huolta asunnosta,
pitää olla kiva muille ihmisille,
pitää jaksaa hymyillä, vaikkei siltä tuntuisikaan,
pitää kuunnella enemmän muiden ongelmia, kuin kertoa omistaan,
pitää huolehtia IHAN ITSE, että syö sen verran päivässä, ettei tarvitse rähjätä muille,
oma vikani, jossen ota iltalääkkeitä ajoissa, enkä siksi saa nukuttua tarpeeksi
pitää olla ajoissa.

Se on yllättävän hankalaa!

Olen toipilas, joten olen suonut itselleni vähän myönnytyksiä:
- jos olen tositosi väsynyt aamulla, saatan jäädä nukkumaan vielä tunniksi, ajattelen sen olevan parempi niin minulle itsellenikin, kuin niille paroille koulussa, joille sitten yliväsyneenä kälättäisin ja näin estäisin heidän oppimisensa
- Aina ei ole pakko mennä. Joskus voi jäädä kotiin lepäämään, eikä siihen tarvitse erityistä syytä. Vaikka kyseessä olisi hauskalta kuulostava viini-ilta kavereiden kanssa. Ja vaikka sanotaan että "ei sun tartte juoda, voit mennä aikasin kotiin". Ei tarvitse mennä ollenkaan
- On ok, että adistaa tai masentaa silloin tällöin. 
- Joskus on ok ajatella vain kylmästi itseään
- Aina ei tarvitse jaksaa opiskella tai tiskata
- Joskus lääkkeiden otto illalla venähtää (milloin kouluhommien takia, milloin omaa typeryyttäni) ja ne vaikuttavat vielä aamulla niin paljon, ettei ole mitään mieltä nousta ylös - jatkan silloin uniani

Ja nyt kun katson luomaani listaa huomaan, että tuollaisia myönnytyksiä voisivat kyllä kaikki muutkin tehdä itselleen, oli heillä paniikkihäiriö tai ei. 
Tekee elämästä huomattavasti helpompaa ja nautinnollisempaa!
Ei tarvitse aina stressata niin kamalasti ;)


~ Cheikki